Kortillinen opiskelija

On tästä pätkä kirjoitettava oikein kuvan kanssa. Viime perjantaina sain liettualaisen opiskelijakorttini!
Työvoitolta tämä tuntuu: niin monta kertaa kävin turhaan läpyskää kyselemässä. Parempi lukukauden puolivälissä kuin ei ollenkaan.

Opiskelijakortin noutoreissulla hankin samoin tein myös opiskelijahintaisen kuukausikortin paikallisliikenteeseen. Kortin pantti on 8 litaa ja kuukauden ajelut maksavat 22 lisää. Halvalla menee. Ensi kuun ajelen busseilla ja trollikoilla aivan vain ajelemisen ilosta. Buahahahaa.

Välitilinpäätös

Näin sunnuntai-illan ratoksi kirjoittelen pienen yhteenvetävän pätkän ajastani Vilnassa. Kaksi kuukautta alkaa olla takana ja saman verran on edessä.

Koti-ikävää en ole tuntenut kuin parissa pienessä yksityiskohdassa. Kun olin flunssassa ja tukkoisena, ikävöin saunaa, jossa voi löylyttää ylimääräiset taudit tuonelaan. Sanontahan menee, että jos ei sauna, viina ja terva auta, niin on hikinen, kännissä ja musta. Täällä Liettuassa saunakulttuuri on sen kaltainen, että löylyttely kuuluu kesämökkeilyyn, ei kaupunkielelyyn.
Toinen kliseinen kaipuuni on ruisleipä, johon ei ole lisätty kuminaa. Onneksi lähikaupassa on yhdenlaista tummaa täysjyväleipää, jota ei ole pilattu liiallisella maustamisella. Se ei kuitenkaan kipua kotimaisen ruisleivän tasolle, kohtalaiseksi korvikkeeksi korkeintaan.

Parasta vaihtariudessa ovat ihmiset. Tässä vaiheessa voin sanoa, että asuntola-asuminen oli minulle oikea ratkaisu. On kovinkin mukava todeta, että ihmiset ovat pohjimmiltaan melko samanmoisia, tulivatpa he miltä tahansa puolelta maailmaa. Kaikenlaisista tapakulttuurisista, kielellisistä tai muista eroista keskustelu on todella hauskaa. Parasta tässäkin on, että näistä eroista puhuminen korostaa samankaltaisuutta, ei erilaisuutta.
Vilnan kaduilla tämä samanlaisuuden korostuminen ei ole yhtä selkeää. Vaihto-opiskelija Pakistanista kertoi, ettei mene koskaan ulos pimeällä. Samalla hän kehui Suomea, jossa hän oli tuntenut olonsa tervetulleeksi ja turvalliseksi. Yksi negatiivinen kohtaus sattui toissapäivänä. Liettualainen tyttö heitteli jonkinmoisilla siemenillä Japanista tullutta asuntolatoveriani, koska tämä näytti erilaiselta. Täällä on vallalla jonkinmoinen kaksinaiskäsitys suvaitsevaisuudesta. Ei olla rasisteja, mutta vihataan homoja ja venäläisiä. Opiskelijoiden keskuudessa en ole tätä huomannut, mutta kuulopuheiden ja lehtijuttujen perusteella uskallan näin arvioida.

Uuteen paikkaan muuttaminen luo kuvitelmia nahkansa luomisesta tai henkilökohtaisesta uudistumisesta. Etukäteen taisin itsekin pohtia, että nyt on edessä puhdas pöytä ja kaikki on mahdollista. Teoriassa näin, mutta todellisuus on karumpi. Uusi ympäristö ei tee uutta ihmistä. Sama ihminen olen täällä kuin Suomen rajojen sisällä. Eipä tuo haittaa kamalasti: yleensä olen tullut toimeen itseni kanssa. Joistain heikkouksistani haluaisin tietysti päästä eroon, mutta muutokset eivät tapahdu lentolippuja varaamalla.
Ehkä jotain ulkokohtaisia uusia ominaisuuksia olen täällä saanut. Asuntolalla olen "se" suomalainen, joka ei puhu paljoa, pukeutuu mustaan ja kuuntelee metallimusiikkia. Mitään en ole siis muuttanut, mutta kotimaassa nämä ominaisuudet eivät pompauta esiin massasta. Liettualaiset metalliympyrät ovat muuten melko pienet. Pari viikkoa sitten kuulin elävänä liettualaista thrash metallia. Hyvin oli illan bändi Eliminator kuunnellut slayerinsä, mikä miellytti allekirjoittaneen korvaa. Ostin myös paikallisesta levykaupasta liettualaista pakanametallia tiskin alta. Obtest-yhtye soittelee nopeatempoista folk-power-metalliaan perin onnistuneesti.

Miljöönä Vilna on sopinut minulle. Pidän siitä, että kaiken ei tarvitse kiiltää ja olla niin justiinsa. Kaupungista löytyy monenmoisia kerrostumia vuosisatojen takaa sekä lähempää neuvostoajalta. Vanha kaupunki on viehättävä, joskin suuntavaiston kannalta olisi miellyttävää, jos menneiden aikojen rakennuskulttuurissa olisi suosittu suorakulmaista kaavoitusta.
Liettualainen sää ei ole vielä hellinyt keväisillä päivillä. Helmikuun alun pakkasten jälkeen keli on ollut kolea ja märkä. Tällä hetkellä kuitenkin ilmassa on hyviä merkkejä: päivälämpötila on noussut lähelle kymmentä astetta ja aurinkokin on näyttäytynyt suhteellisen usein. Paikalliset sanovat, että kevät on tänä vuonna myöhässä: lieneekö kyse ilmastonkylmenemisestä vai huonosta tuurista?

Yhteenvetävästi voisin todeta, että ensimmäinen puolikas Vilnassa on ollut onnistunut. Kaupunki ja ihmiset ovat olleet minulle hyviä. Toivottavasti olen osannut olla vastavuoroisesti hyvä heille.

Odottamisen pitkä oppimäärä

Kyllä Liettua opettaa - odottamista. Opiskelijakortti olisi mukava jo saada. Vaihtoaikakin kun lähenee jo uhkaavasti puolta väliä. Erityisesti kahden seikan takia opiskelijatodistus on toivelistalla korkealla: bussikortti ja kirjasto.
Uudemmissa busseissa ja trollikoissa kertaliput leimataan ja vanhemmissa reijitetään (kuva) sellaisella tuhkakupin näköisellä rasialla. Kertalipuissa ei ole vaihtomahdollisuutta, joten kauemmalla kampuksella käydessä kuluttaa neljä lipuketta. Opiskelijan kuukausikortilla puolestaan saa ajalla miten lystää, eikä tarvitse leimata, reijittää tai pelätä lipuntarkastajaa.
Ilman opiskelijakorttia yliopiston kirjastoihin pääsee vain erityisluvalla. Lainaaminen puolestaan ei onnistu lainkaa. Vielä mitään merkittävää ei ole jäänyt lukematta, mutta esseiden kirjoituksen sekä tenttien lähestyessä kirjastoon on päästävä. Kaikkia kirjoja ei voi ostaa, vaikka hintataso onkin edukas.

Todiste ja reijite. Tähän asti opiskelijuudestani on ollut todisteena vain pankin kuitti kortin tilamisesta. Niipä olen joutunut käyttämään busseissa kertalippuja.

Kortin tilanteen selvittäminen on ollut perinjuurin työlästä. Kaikkialla saa vain vastaukseksi "normaalisti se valmistuu noin kahdessa viikossa". Tällaiset kommentit eivät kovin paljoa lämmitä, kun yrittää kysyä MIKSI kortti ei ole valmis ja MILLOIN se mahdollisesti on noudettavissa. Varsinkaan kun kortin valmistuminen on kestänyt 4-7 viikkoa.
Maanantaina sain mentorilta viestiä, että vika on löytynyt. Tiedoissa on ollu virhe. Niinpä tietysti. Virheestä ei kuitenkaan kukaan ole ottanut yhteyttä kehenkään viikkokausiin. Näin se homma etenee eli ei. Nyt kun virhe on havaittu ja korjattu, alkaa kortin valmistusprosessi uudestaan. Viimeisimpien ennusteiden mukaan vielä menee 1-2 viikkoa.

Liettuan toinen uskonto - koripallo

Liettualaiset ovat koripallohullu kansa. Näin minulle oli kerrottu useaan otteeseen. Tiistaina sain tästä myös omakohtaista todistusainestoa. Olin seuraamassa Eurocup-ottelua, jossa vastakkain olivat vilnalainen Lietuvos Rytas sekä Spirou Basket Belgian Charleroi:sta. Tapahtumapaikkana oli Siemens Arena, joka vetää koripallo-otteluun noin 11 000 katsojaa. Tupa ei ollut aivan täynnä; paikalle saapui kuitenkin 8500 katsojaa.

Rytasille peli oli erityisen tärkeä, sillä voitolla joukkue varmistaisi paikkansa Torinossa pelattavaan lopputurnaukseen, jossa cupin kahdeksan parasta seurajoukkuetta kohtaavat. Rytas pelasikin erittäin vahvasti, eikä joukkue antanut belgialaisille vierailleen juuri mahdollisuuksia. Yleisö oli koko ottelun hurmiossa. Aina kun vierajoukkue hyökkäsi, nousi painostava sadan desibelin huuto- ja buuausmyrsky. Kotijoukkueen hyökätessä puolestaan alkoivat rytmikkäät "rytas, rytas" -huudot. Kotijoukkue dominoi peliä kaikilla osa-alueilla. Erityisesti puolustus oli hereillä. Yksikään Spiroun pelaaja ei päässyt yli kymmenen pisteen ja ottelu päättyi 77-56 vilnalaisille. Välillä vaikutti, että Spirou:n aktiivisin jäsen oli päävalmentaja Drazen Anzulovic, joka hyppi, huitoi ja huusi läpi koko ottelun.

Tällaista yleisötapahtumaa osaan vertailla vain kotimaiseen jääkiekko-otteluun. Yksi selkeä ero on anniskelukäytännöissä, sillä Liettuassa kaljaa saa juoda katsomossa. Huvittavaa oli myös nähdä arenan kioskin takaseinällä lajitelma vahvoja viinoja. Hieno keksintö oli myös oluttuopeille suunniteltu 4-pack, jolla yksi katsoja pystyy läiskyttelemättä kantamaan neljä tuopillista olutta mäyräkoira-tyyliin. Vastaavaa läpi koko urheilutapahtuman jatkuvaa tunnelmaa en aiemmin ole kokenut. SM-liigan kiekko-otteluissa on hyvät hetkensä, mutta harvoin huutomyrsky jatkuu koko ottelua. Siemens arenan valotaulun desibelimittari kertoi, että illan ennätys oli 108,8 dB.

Lietuvos Rytas on saanut nimensä maan suurimmalta sanomalehdeltä, joka osti seuran vuonna 1997. Rytas on liettuaksi "aamu" (y lausutaan liettuaksi kuten kotimainen i). Liettuassa tervehditään aamuisin "labas rytas", mutta tämän fraasin kuulin useita kertoja myös illalla pelatussa ottelussa. Rytas on toinen liettualaisen koripallon suurista seuroista. Toinen on Zalgiris Kaunasista. Muut joukkueet eivät ole voittaneet mestaruuksia: Zalgiris on nostellut pokaalia 14 kertaa ja Rytas kolmesti.

Nyt viimeistään uskon, että liettualaiset ovat koripallokansa. Ottelu oli tapahtumana perinjuurin mieleenpainuva. Harmillista vain on, että Siemens arenalla nähdään vain kauden "isot ottelut". Rytas pelaa vähemmän kiinnostusta herättävät kotimaisen sarjan mittelöt pienemmällä areenalla, jonne mahtuu 1700 katsojaa. Olen melko varma, että sekin paikka pitää käydä tarkastamassa. Pienemmässä tilassa tunnelma saattaa nostattaa kattoa vielä korkemmalle. Labas Rytas!