Kaikkien äitien pyynnöstä eli niistä huolimatta kirjoittelen eilisestä reissustani neuvostoaikaiseen sotilastukikohtaan Zemaitijos:n kansallispuistoon. Luoteis-Liettuaan 60-luvun alussa suurella salamyhkäisyydellä rakennettuun tukikohtaan valmistui neljä ydinohjussiiloa, joista olisi pystytty laukaisemaan maailmanlopunpommeja 2000 kilometrin kantamalla. Onneksi siiloja ei päästy koskaan koeponnistamana, vaan vuonna -78 Neuvostoliitto hylkäsi tukikohdan Yhdysvaltojen kanssa solmitun sopimuksen johdosta.
Nykyään tukikohta on turistikohde, jossa viiden litan sisäänpääsymaksuun sisältyy myös ohjattu kierros maanalaisiin bunkkereihin. Selostus oli harmillisesti vain paikallisella kielellä, mutta onneksi seurueeseemme kuului myös liettuaa äidinkielenään puhuva. Näin keskeiset faktat tulivat selville myös meille vääräkielisille. Vilnasta tukikohtaan tuli etäisyyttä reilut 300 kilometriä: paljon tämän pidempiä suoraviivaisia reissuja ei Liettuassa pystykään tekemään. Viiden hengen porukka kulki vuokratulla Ford Fiestalla melko mukavasti; sopu antoi sijaa tässäkin tapauksessa.
Kokonaan käsivoimin kaivetut 22 metriä syvät ohjussiilot sekä muu maanalainen bunkkerilabyrintti valmistui 3000 sotilaan ponnisteluin vuonna -62. Allekirjoittaneen päälle bunkkerit olivat kovakouraisia: kypärälle olisi ollut käyttöä matalista ovista kuljettaessa. Bunkkeritunnelma oli kuin suoraan 30 vuoden takaa: kyriliset aakkoset rapautuneilla ja homeisilla seinillä antoivat osviittaa vuosikymmeniä sitten poistuneesta maanalaisesta armeijasta. Oppaan mukaan hylätty tukikohta ryöstettiin puhtaaksi sotilaiden poistuttua. Kierroksella nähty esinekokoelma olikin perin pieni; valtaosa tavaroista koristanee edelleen paikallisia siviiliasumuksia.
Pientä vaarantuntua löytyi vanhasta polttoainekammiosta, jossa oli tähteenä enää säiliötä kannatelleet betoniset jalustat (kuva). Ohjusten käyttämä polttoaine oli ainakin tuolloin 60-luvulla kovin helposti höyrystyvää ja vielä suuremmin terveydelle vaarallista. Oppaan mukaan kaikki "bensapuolella" hommissa olleet sotilaat ovat nyt keuhkosyöpään kuolleita. Hieman outo haju bunkkereissa kieltämättä olikin. Toisaalta 30 vuotta käyttämättä ollut maanalainen betonirakennelma haissee joka tapauksessa muulle kuin kedon kukkasille.
Reissu oli kokonaisuutenaan miellyttävä, vaikkakin puolet 14 tunnin päivästä taisimme viettää autossa istuen. Vierailu tukikohdassa oli aikamatka neuvostoliittoon ja kylmän sodan todellisuuteen, jossa ei sotilaiden tai siviilien henkiä laskettu pelon tasapainoa keikuteltaessa. Siilojen jälkeen reissun loppukevennyksenä kävimme Klaipedan satamakaupungissa ruokailemassa ja tankkaamassa menovettä autoon. Paluumatkan raukeudessa saimme sitten ihailla liettualaisia maisemia ilta-auringossa. Näkymät olivat kuin Pohjanmaalla: tasaista maastoa, metsää ja peltoa loputtomiin.
Tässä vielä kuva siilon sisältä: ohjus on todellakin poistettu paikaltaan. Pohjan kimalteet ovat tulkintani mukaan kolikoita. Omanlaisensa toivomuskaivo kai tämäkin...
(Selittävänä tekstinä tämän blogauksen ylimpään otokseen: kuvassa on ohjussiilon maanpäällinen osa: reilut 200 tonnia painava kiskoilla liikkuva betonikansi.)
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti