Kahteenveto

Nyt kun olen viettänyt jo pari viikkoa kotimaassa töitä tehden, näkisin että olen valmis listailemaan vaihtoajan plussia ja miinuksia. Tässäpä tulee...

+Laskuvarjohyppy Kaunasissa: sain adrenaliinit kiertoon, kun parin tunnin koulutuksella lähdettiin yläilmoihin.
+Ihmiset: opin tuntemaan ison liudan natiiveja sekä vaihtareita sieltä sun täältä. Oli mukavan avartava kokemus.
+Hintataso: opintotuella eleli aivan mukavasti. Lienenkö syönyt koko elämäni aikana aiemmin yhtä monta kertaa ravintolassa...
+Vilna: omalla melankolisella tavallaan kiehtova kaupunki. Turhan monta kirkkoa, mut muuten myös miljöönä mukava.
+Koripallo: liettualaiset ovat aika hurjia lajin suhteen. Taisin itsekin jonkinmoiseksi faniksi tulla. Lietuvos Rytas!

-Asuntolan käytännöt: vastaanoton mummojen alituinen kyylääminen ja ärhentely ei ollut mielekästä. Pyykkivuoro vain kerran kuussa.
-Rasismi & köyhyys: selkeimmin silmään pistävät epäkohdat. Välillä oli epämukava todeta voimattomana joidenkin asioiden menevän päin persettä.
-Paavin kaverit: tuntui kovin oudolle tavat ihmisiä joilta puuttuu kritiikki. Epäkohteliaimmat olivat toivottelemassa, että "kyllä sinä löydät vielä jumalan".
-Byrokratia: opiskelijakorttia odotin puoleen väliin lukukautta. Muutenkin asiakas tuntui olevan usein väärässä. "Maybe next week" oli liian yleinen vastaus.

...että tällaista. Kirjoittelen vielä lisää reissusta jos satun jotain mainitsemisen arvoista keksimään.

Otteluraportti: Lietuvos Rytas - Zalgiris 100-94

Torstaina 14.5. Vilnan Lietuvos Rytas sekä Zalgiris Kaunasista mittelöivät Liettuan LKL-koripalloliigan neljännessä loppuottelussa. Ennen illan kamppailua finaalisarjan tilanne oli 2-1 vilnalaisille. Neljällä voitolla pääsee nostelemaan mestaruuspystiä. Tällä kertaa loppuottelun näyttämönä toimi Siemens Arena, jolle ahtautui reilut 10000 korisjännäriä.

Pelaajaesittelyjen ja kansallislaulun jälkeen ottelu pääsi alkamaan. Molemmat joukkueet esittivät alussa hermostunutta peliä. Kuvaavaa oli, että kolmen ensimmäisen minuutin jälkeen taululla komeilivat vaatimattomat 0-2 -lukemat. Alku oli siis vähintääkin tunnusteleva: tiukkaa puolustusta sekä huonoa heittopeliä. Yleisö oli kuitenkin täysillä mukana alusta lähtien, mistä osoituksena valotaulun komeilleet desibelilukemat. Yli sadan dB:n päästiin jatkuvasti.

Puoliajalle mentiin Zalgirisin johtaessa pisteellä 36-35. Vasta tauon jälkeen peli pääsi kunnolla käyntiin: taisteluilme ja heittopeli parantuivat huomattavasti. Rytas hallitsi korien alustoja läpi ottelut, Zalgiris puolestaan esitteli vakuuttavaa kolmen pisteen heittotarkkuutta. Viimeinen neljännes oli selkeästi viihdyttävin osa peliä. Pisteitäkin syntyi lähes yhtä paljon kuin ensimmäisellä puolikkaalla yhteensä (31-31).

Kolmostensa ansiosta Zalgiris repäisi jo ratkaisevan tuntoisen johdon pari minuuttia ennen loppua. Allekirjoittanut ehti olla jo varma, että voitto menee Kaunasiin. Tulos vaikutti sinetöidylle, kun seitsämän sekuntia ennen loppua Zalgiris johti kahdella pisteellä ja pääsi vapaaheittoviivalle. Toinen vapari kuitenkin lipsahti ohi ja Rytas pääsi viimeiseen hyökkäykseen. Kaukaa lähtenyt kolmonen upposi vilnalaisyleisön riemuksi 0,7 sekuntia ennen päätössummeria. Edessä oli jatkoaika.

Zalgiris aloitti ylimääräisen viisiminuuttisen terävästi. Jälleen kerran etäisyydestä lähteneillä heitoilla joukkue repi viiden pisteen kaulan. Tämän jälkeen Rytas otti tapahtumat haltuunsa: loisteliaat syötönkatkot ja nopeat vastaiskut olivat myrkkyä hieman väsähtäneelle vastustajalle. Loppulukemiksi kirjattiin siis 100-94, joilla Lietuvos Rytas pääsee yrittämään sarjan katkaisemista maanantain viidennessä osaottelussa.

Ottelun tähdet:
***Chuck Eidson (Rytas) "Alkupuoliskolla epätasainen, mutta pelasi voittavaa peliä ratkaisuhetkillä"

**Arturas Jomantas (Rytas) "Tähdet viimesekunnin tasoittavasta kolmosesta. Perusvarmaa suorittamista"

*Žygimantas Janavičius (Zalgiris) "Kaunasin pelin moottori. Syötöt löysivät perille ja kolmoset upposivat"

Maanalainen äitienpäivän aatto ohjussiilossa

Kaikkien äitien pyynnöstä eli niistä huolimatta kirjoittelen eilisestä reissustani neuvostoaikaiseen sotilastukikohtaan Zemaitijos:n kansallispuistoon. Luoteis-Liettuaan 60-luvun alussa suurella salamyhkäisyydellä rakennettuun tukikohtaan valmistui neljä ydinohjussiiloa, joista olisi pystytty laukaisemaan maailmanlopunpommeja 2000 kilometrin kantamalla. Onneksi siiloja ei päästy koskaan koeponnistamana, vaan vuonna -78 Neuvostoliitto hylkäsi tukikohdan Yhdysvaltojen kanssa solmitun sopimuksen johdosta.

Nykyään tukikohta on turistikohde, jossa viiden litan sisäänpääsymaksuun sisältyy myös ohjattu kierros maanalaisiin bunkkereihin. Selostus oli harmillisesti vain paikallisella kielellä, mutta onneksi seurueeseemme kuului myös liettuaa äidinkielenään puhuva. Näin keskeiset faktat tulivat selville myös meille vääräkielisille. Vilnasta tukikohtaan tuli etäisyyttä reilut 300 kilometriä: paljon tämän pidempiä suoraviivaisia reissuja ei Liettuassa pystykään tekemään. Viiden hengen porukka kulki vuokratulla Ford Fiestalla melko mukavasti; sopu antoi sijaa tässäkin tapauksessa.

Kokonaan käsivoimin kaivetut 22 metriä syvät ohjussiilot sekä muu maanalainen bunkkerilabyrintti valmistui 3000 sotilaan ponnisteluin vuonna -62. Allekirjoittaneen päälle bunkkerit olivat kovakouraisia: kypärälle olisi ollut käyttöä matalista ovista kuljettaessa. Bunkkeritunnelma oli kuin suoraan 30 vuoden takaa: kyriliset aakkoset rapautuneilla ja homeisilla seinillä antoivat osviittaa vuosikymmeniä sitten poistuneesta maanalaisesta armeijasta. Oppaan mukaan hylätty tukikohta ryöstettiin puhtaaksi sotilaiden poistuttua. Kierroksella nähty esinekokoelma olikin perin pieni; valtaosa tavaroista koristanee edelleen paikallisia siviiliasumuksia.

Pientä vaarantuntua löytyi vanhasta polttoainekammiosta, jossa oli tähteenä enää säiliötä kannatelleet betoniset jalustat (kuva). Ohjusten käyttämä polttoaine oli ainakin tuolloin 60-luvulla kovin helposti höyrystyvää ja vielä suuremmin terveydelle vaarallista. Oppaan mukaan kaikki "bensapuolella" hommissa olleet sotilaat ovat nyt keuhkosyöpään kuolleita. Hieman outo haju bunkkereissa kieltämättä olikin. Toisaalta 30 vuotta käyttämättä ollut maanalainen betonirakennelma haissee joka tapauksessa muulle kuin kedon kukkasille.

Reissu oli kokonaisuutenaan miellyttävä, vaikkakin puolet 14 tunnin päivästä taisimme viettää autossa istuen. Vierailu tukikohdassa oli aikamatka neuvostoliittoon ja kylmän sodan todellisuuteen, jossa ei sotilaiden tai siviilien henkiä laskettu pelon tasapainoa keikuteltaessa. Siilojen jälkeen reissun loppukevennyksenä kävimme Klaipedan satamakaupungissa ruokailemassa ja tankkaamassa menovettä autoon. Paluumatkan raukeudessa saimme sitten ihailla liettualaisia maisemia ilta-auringossa. Näkymät olivat kuin Pohjanmaalla: tasaista maastoa, metsää ja peltoa loputtomiin.

Tässä vielä kuva siilon sisältä: ohjus on todellakin poistettu paikaltaan. Pohjan kimalteet ovat tulkintani mukaan kolikoita. Omanlaisensa toivomuskaivo kai tämäkin...
(Selittävänä tekstinä tämän blogauksen ylimpään otokseen: kuvassa on ohjussiilon maanpäällinen osa: reilut 200 tonnia painava kiskoilla liikkuva betonikansi.)

Bendrabutis Nr.1 - 51 Olandu gatve 205

Yleinen ja yhtäläinen tervehdys taasen pienen blogitauon jälkeen! Kolme kuukautta Vilnassa uhkaa jo täyttyä. On siis aika hieman kirjoitella asuntola-asumisen idyllistä tai sen puutteesta. Kuten kuvasta näkyy, kaltereiden takaa täällä katsellaan maailmaa, joka antaa jo viitteen keväästä: ruoho vihertää ja aurinko paistaa. Ensimmäisen kerroksen kalteroinnit ovat todella yleisiä Vilnassa; yleisempiä kuin keväiset kelit tähän mennessä. Viimeisiä päiviä voi kuitenkin kuvailla jopa lämpimiksi. Asuntolan sisäilmastoa ei ole voinut kuvailla yhtä lämpimästi. Patterit ovat olleet kylmiä kuun alusta, jolloin keskuslämmitys lopetettiin. Kirkkaimpina kylminä öinä peitteen alle on täytynyt kääriytyä huolellisesti.

Huone, jossa asustan puolalaisen kämppikseni kanssa, on arviolta 18 neliötä suuri eli pieni. Onneksi saman katon alle sattui tyyppi, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Huoneemme on muodostunut jonkinlaiseksi kohtauspaikaksi kerroksemme väelle. Illanistujaiset ja erimuotoiset etkot ovat yleisiä "in the jungle-room". Kuten kuvasta voi todeta, nimitys tulee tapettien kuosista, ei esimerkiksi asukkaiden elintavoista. Kuvan punainen lei on puolestaan muisto eräästä Jägermeisterin sponsoroimasta juhlasta paikallisella Woo-klubilla.

Viidakossa on ollut tähän asti perin mukavaa asustaa. Kämppiksen kanssa olemme käyneet viihteellä suurin piirtein samalla taajuudella, joten yöllisiä herätyksiä emme ole toistemme risteiksi harrastaneet. Eräs heikkous huoneessamme on verhojen puuttuminen. Se ongelma ratkesi, kun ripustin vihreän kukkakuvioisen päiväpeitteeni tankoon. Nyt saamme nukkua pari tuntia pidempään ilman auringon häiriköintiä. Uni onkin maistunut kovin hyvin: kymmenen tuntia on ollut tavallinen vuorokausiannos.

Tästä käytäväkuvasta saa melko hyvän käsityksen asuntolamme rakenteesta: jokainen ovi johtaa pieneen eteiseen, josta on yhteys kahteen kahden hengen huoneeseen sekä kylpyhuoneeseen. Osa huoneista on peruskorjattu, osa ei. Korjatuissa kylpyhuone tarkoittaa wc-tilaa, jossa on pesuallas sekä suihku. Oma huoneeni ei kuulu näihin korjattuihin, joten suihkua ei ole. Pesulla käyn kollektiivisemmassa käytössä olevassa suihkussa. Alkuunsa pelkäsin, että tämä tarkoittaisi joka-aamuista jonotusta. Iloiseksi yllätyksekseni olen jonottanut suihkuun vain kerran. Sinänsä mystistä, sillä laskeskelin 11 ihmisen käyttävän tätä pesupaikkaa. Joko porukka ei peseydy tai sitten jokaisella on oma poikkeava päivärytminsä.

Rasittava puoli tässä asuntolassa asumisessa on kyttääminen, jota alakerran "babushka", eli vastaanottovirkailija harrastaa. Reception on auki 24/7, joten alakerrassa on aina yksi virkailija virkailemassa. Yhteen huoneeseen on yksi avain ja molempien asukkaiden ollessa ulkona sitä säilytetään vastaanoton avainkaapissa. Osa vastaanoton mummoista on vielä tarkkana: avainta ei saa ottaa itse kaapista, vaan sitä pitää pyytää. Yöaikaan alaovi on lukittu, joten kaupungilta palatessa täytyy koputella ovea ja toivoa ettei henkilökunta nuku liian sikeästi. Yksiöasumisen jälkeen tämä tuntuu kovin kummalliselta. Vielä kummallisempaa on, ettei henkilökunnasta yksikään puhu englantia tahi muuta ymmärtämääni kieltä. Siitä huolimatta heiltä saa aina jotain palautetta kohtalaisen äkäisellä äänellä.

Yhtä asuinkerrosta kohden on kaksi keittiötä, joten yhtä kyökkiä käyttää noin 20 asukasta. Mikron puuttuminen on iso puute puolivalmiisiin lämmitteisiin tottuneelle. Alkuunsa taisin laihtuakin tämän takia. Keittiö ei muutenkaan ole erityisen houkutteleva, sillä ajoittain siellä tapaa seinänraosta tulevan pieneliön. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja siisteys on parantunut vakituisempien asukkaiden laitettua keittiön seinälle kehoituksia käyttäytymiskoodista sekä jääkaapin oveen listan, josta jokainen saa varata oman osionsa (kuva). Liettuassa suosittua "pikaruokaa" ovat dumplingsit, eli lihalla tai millä hyvänsä täytetyt pastataskut. Pakkasesta suoraan kiehuvaan veteen heitettävät taskut valmistuvat nopeasti ja täyttävät vatsan. Jännitystä lisää se, etten osaa liettuaa: vasta maistamalla saa selville mitä on tällä kertaa täytteenä. Aina ei maistamallakaan.

Asuntolan ainut varsinainen yhteinen oleskelutila. Sohva ja kasvit lisäävät viihtyisyyttä, ylänurkassa sijaitseva valvontakamera ei.

Vielä pientä napinaa asuntolan käytännöistä: pyykkipäivä on huonetta kohti kerran kuukaudessa. Käsinpesuahan se tarkoittaa, kun kaikki kalsarit ja sukat ovat pyykkikorissa pari viikkoa ennen p-päivää. Viime kuun pyykkipäivämme oli melkoisen surkuhupaisa: minä ja kämppikseni olimme flunssan kourissa kuumeisina. Jollain ihmeen keinolla saimme pyykit pyörimään, mutta pesutuvalla odotti yllätys ohjelman päätyttyä: vettä virtaili jo käytävällä saakka. Pyykkikone oli päättänyt hyppiä lingotessaan siinä määrin, että poistoputki irtosi viemäristä. Kun joku älypää on vielä sijoittanut koneet huoneeseen, jossa ei ole lattiaviemäriä, oli pieni vedenpaisumus valmis. Arkkia emme kuitenkaan ryhtyneet rakentamaan, vaan olimme onnellisia puhtaista vaatteista.

Näistä napinoista huolimatta olen ollut tyytyväinen asumukseeni. Hintansa väärtti ainakin on, sillä vuokraa menee sellaset 50 euroa kuussa. Toisaalta kotona osaan taas arvostaa omaa suihkua ja keittiötä.

...ja niin: otsikon bendrabutis on asuntola liettuaksi. Olandu on puolestaan katu jolla tämä bendrabutis sijaitsee.

Kortillinen opiskelija

On tästä pätkä kirjoitettava oikein kuvan kanssa. Viime perjantaina sain liettualaisen opiskelijakorttini!
Työvoitolta tämä tuntuu: niin monta kertaa kävin turhaan läpyskää kyselemässä. Parempi lukukauden puolivälissä kuin ei ollenkaan.

Opiskelijakortin noutoreissulla hankin samoin tein myös opiskelijahintaisen kuukausikortin paikallisliikenteeseen. Kortin pantti on 8 litaa ja kuukauden ajelut maksavat 22 lisää. Halvalla menee. Ensi kuun ajelen busseilla ja trollikoilla aivan vain ajelemisen ilosta. Buahahahaa.

Välitilinpäätös

Näin sunnuntai-illan ratoksi kirjoittelen pienen yhteenvetävän pätkän ajastani Vilnassa. Kaksi kuukautta alkaa olla takana ja saman verran on edessä.

Koti-ikävää en ole tuntenut kuin parissa pienessä yksityiskohdassa. Kun olin flunssassa ja tukkoisena, ikävöin saunaa, jossa voi löylyttää ylimääräiset taudit tuonelaan. Sanontahan menee, että jos ei sauna, viina ja terva auta, niin on hikinen, kännissä ja musta. Täällä Liettuassa saunakulttuuri on sen kaltainen, että löylyttely kuuluu kesämökkeilyyn, ei kaupunkielelyyn.
Toinen kliseinen kaipuuni on ruisleipä, johon ei ole lisätty kuminaa. Onneksi lähikaupassa on yhdenlaista tummaa täysjyväleipää, jota ei ole pilattu liiallisella maustamisella. Se ei kuitenkaan kipua kotimaisen ruisleivän tasolle, kohtalaiseksi korvikkeeksi korkeintaan.

Parasta vaihtariudessa ovat ihmiset. Tässä vaiheessa voin sanoa, että asuntola-asuminen oli minulle oikea ratkaisu. On kovinkin mukava todeta, että ihmiset ovat pohjimmiltaan melko samanmoisia, tulivatpa he miltä tahansa puolelta maailmaa. Kaikenlaisista tapakulttuurisista, kielellisistä tai muista eroista keskustelu on todella hauskaa. Parasta tässäkin on, että näistä eroista puhuminen korostaa samankaltaisuutta, ei erilaisuutta.
Vilnan kaduilla tämä samanlaisuuden korostuminen ei ole yhtä selkeää. Vaihto-opiskelija Pakistanista kertoi, ettei mene koskaan ulos pimeällä. Samalla hän kehui Suomea, jossa hän oli tuntenut olonsa tervetulleeksi ja turvalliseksi. Yksi negatiivinen kohtaus sattui toissapäivänä. Liettualainen tyttö heitteli jonkinmoisilla siemenillä Japanista tullutta asuntolatoveriani, koska tämä näytti erilaiselta. Täällä on vallalla jonkinmoinen kaksinaiskäsitys suvaitsevaisuudesta. Ei olla rasisteja, mutta vihataan homoja ja venäläisiä. Opiskelijoiden keskuudessa en ole tätä huomannut, mutta kuulopuheiden ja lehtijuttujen perusteella uskallan näin arvioida.

Uuteen paikkaan muuttaminen luo kuvitelmia nahkansa luomisesta tai henkilökohtaisesta uudistumisesta. Etukäteen taisin itsekin pohtia, että nyt on edessä puhdas pöytä ja kaikki on mahdollista. Teoriassa näin, mutta todellisuus on karumpi. Uusi ympäristö ei tee uutta ihmistä. Sama ihminen olen täällä kuin Suomen rajojen sisällä. Eipä tuo haittaa kamalasti: yleensä olen tullut toimeen itseni kanssa. Joistain heikkouksistani haluaisin tietysti päästä eroon, mutta muutokset eivät tapahdu lentolippuja varaamalla.
Ehkä jotain ulkokohtaisia uusia ominaisuuksia olen täällä saanut. Asuntolalla olen "se" suomalainen, joka ei puhu paljoa, pukeutuu mustaan ja kuuntelee metallimusiikkia. Mitään en ole siis muuttanut, mutta kotimaassa nämä ominaisuudet eivät pompauta esiin massasta. Liettualaiset metalliympyrät ovat muuten melko pienet. Pari viikkoa sitten kuulin elävänä liettualaista thrash metallia. Hyvin oli illan bändi Eliminator kuunnellut slayerinsä, mikä miellytti allekirjoittaneen korvaa. Ostin myös paikallisesta levykaupasta liettualaista pakanametallia tiskin alta. Obtest-yhtye soittelee nopeatempoista folk-power-metalliaan perin onnistuneesti.

Miljöönä Vilna on sopinut minulle. Pidän siitä, että kaiken ei tarvitse kiiltää ja olla niin justiinsa. Kaupungista löytyy monenmoisia kerrostumia vuosisatojen takaa sekä lähempää neuvostoajalta. Vanha kaupunki on viehättävä, joskin suuntavaiston kannalta olisi miellyttävää, jos menneiden aikojen rakennuskulttuurissa olisi suosittu suorakulmaista kaavoitusta.
Liettualainen sää ei ole vielä hellinyt keväisillä päivillä. Helmikuun alun pakkasten jälkeen keli on ollut kolea ja märkä. Tällä hetkellä kuitenkin ilmassa on hyviä merkkejä: päivälämpötila on noussut lähelle kymmentä astetta ja aurinkokin on näyttäytynyt suhteellisen usein. Paikalliset sanovat, että kevät on tänä vuonna myöhässä: lieneekö kyse ilmastonkylmenemisestä vai huonosta tuurista?

Yhteenvetävästi voisin todeta, että ensimmäinen puolikas Vilnassa on ollut onnistunut. Kaupunki ja ihmiset ovat olleet minulle hyviä. Toivottavasti olen osannut olla vastavuoroisesti hyvä heille.

Odottamisen pitkä oppimäärä

Kyllä Liettua opettaa - odottamista. Opiskelijakortti olisi mukava jo saada. Vaihtoaikakin kun lähenee jo uhkaavasti puolta väliä. Erityisesti kahden seikan takia opiskelijatodistus on toivelistalla korkealla: bussikortti ja kirjasto.
Uudemmissa busseissa ja trollikoissa kertaliput leimataan ja vanhemmissa reijitetään (kuva) sellaisella tuhkakupin näköisellä rasialla. Kertalipuissa ei ole vaihtomahdollisuutta, joten kauemmalla kampuksella käydessä kuluttaa neljä lipuketta. Opiskelijan kuukausikortilla puolestaan saa ajalla miten lystää, eikä tarvitse leimata, reijittää tai pelätä lipuntarkastajaa.
Ilman opiskelijakorttia yliopiston kirjastoihin pääsee vain erityisluvalla. Lainaaminen puolestaan ei onnistu lainkaa. Vielä mitään merkittävää ei ole jäänyt lukematta, mutta esseiden kirjoituksen sekä tenttien lähestyessä kirjastoon on päästävä. Kaikkia kirjoja ei voi ostaa, vaikka hintataso onkin edukas.

Todiste ja reijite. Tähän asti opiskelijuudestani on ollut todisteena vain pankin kuitti kortin tilamisesta. Niipä olen joutunut käyttämään busseissa kertalippuja.

Kortin tilanteen selvittäminen on ollut perinjuurin työlästä. Kaikkialla saa vain vastaukseksi "normaalisti se valmistuu noin kahdessa viikossa". Tällaiset kommentit eivät kovin paljoa lämmitä, kun yrittää kysyä MIKSI kortti ei ole valmis ja MILLOIN se mahdollisesti on noudettavissa. Varsinkaan kun kortin valmistuminen on kestänyt 4-7 viikkoa.
Maanantaina sain mentorilta viestiä, että vika on löytynyt. Tiedoissa on ollu virhe. Niinpä tietysti. Virheestä ei kuitenkaan kukaan ole ottanut yhteyttä kehenkään viikkokausiin. Näin se homma etenee eli ei. Nyt kun virhe on havaittu ja korjattu, alkaa kortin valmistusprosessi uudestaan. Viimeisimpien ennusteiden mukaan vielä menee 1-2 viikkoa.

Liettuan toinen uskonto - koripallo

Liettualaiset ovat koripallohullu kansa. Näin minulle oli kerrottu useaan otteeseen. Tiistaina sain tästä myös omakohtaista todistusainestoa. Olin seuraamassa Eurocup-ottelua, jossa vastakkain olivat vilnalainen Lietuvos Rytas sekä Spirou Basket Belgian Charleroi:sta. Tapahtumapaikkana oli Siemens Arena, joka vetää koripallo-otteluun noin 11 000 katsojaa. Tupa ei ollut aivan täynnä; paikalle saapui kuitenkin 8500 katsojaa.

Rytasille peli oli erityisen tärkeä, sillä voitolla joukkue varmistaisi paikkansa Torinossa pelattavaan lopputurnaukseen, jossa cupin kahdeksan parasta seurajoukkuetta kohtaavat. Rytas pelasikin erittäin vahvasti, eikä joukkue antanut belgialaisille vierailleen juuri mahdollisuuksia. Yleisö oli koko ottelun hurmiossa. Aina kun vierajoukkue hyökkäsi, nousi painostava sadan desibelin huuto- ja buuausmyrsky. Kotijoukkueen hyökätessä puolestaan alkoivat rytmikkäät "rytas, rytas" -huudot. Kotijoukkue dominoi peliä kaikilla osa-alueilla. Erityisesti puolustus oli hereillä. Yksikään Spiroun pelaaja ei päässyt yli kymmenen pisteen ja ottelu päättyi 77-56 vilnalaisille. Välillä vaikutti, että Spirou:n aktiivisin jäsen oli päävalmentaja Drazen Anzulovic, joka hyppi, huitoi ja huusi läpi koko ottelun.

Tällaista yleisötapahtumaa osaan vertailla vain kotimaiseen jääkiekko-otteluun. Yksi selkeä ero on anniskelukäytännöissä, sillä Liettuassa kaljaa saa juoda katsomossa. Huvittavaa oli myös nähdä arenan kioskin takaseinällä lajitelma vahvoja viinoja. Hieno keksintö oli myös oluttuopeille suunniteltu 4-pack, jolla yksi katsoja pystyy läiskyttelemättä kantamaan neljä tuopillista olutta mäyräkoira-tyyliin. Vastaavaa läpi koko urheilutapahtuman jatkuvaa tunnelmaa en aiemmin ole kokenut. SM-liigan kiekko-otteluissa on hyvät hetkensä, mutta harvoin huutomyrsky jatkuu koko ottelua. Siemens arenan valotaulun desibelimittari kertoi, että illan ennätys oli 108,8 dB.

Lietuvos Rytas on saanut nimensä maan suurimmalta sanomalehdeltä, joka osti seuran vuonna 1997. Rytas on liettuaksi "aamu" (y lausutaan liettuaksi kuten kotimainen i). Liettuassa tervehditään aamuisin "labas rytas", mutta tämän fraasin kuulin useita kertoja myös illalla pelatussa ottelussa. Rytas on toinen liettualaisen koripallon suurista seuroista. Toinen on Zalgiris Kaunasista. Muut joukkueet eivät ole voittaneet mestaruuksia: Zalgiris on nostellut pokaalia 14 kertaa ja Rytas kolmesti.

Nyt viimeistään uskon, että liettualaiset ovat koripallokansa. Ottelu oli tapahtumana perinjuurin mieleenpainuva. Harmillista vain on, että Siemens arenalla nähdään vain kauden "isot ottelut". Rytas pelaa vähemmän kiinnostusta herättävät kotimaisen sarjan mittelöt pienemmällä areenalla, jonne mahtuu 1700 katsojaa. Olen melko varma, että sekin paikka pitää käydä tarkastamassa. Pienemmässä tilassa tunnelma saattaa nostattaa kattoa vielä korkemmalle. Labas Rytas!

Zappa-patsas ja pala sotahistoriaa

Vilnasta löytää ajoittain mukavia yllätyksiä. Frank Zappan patsas oli allekirjoittaneelle yksi tällaisista. Mainion, joskin hieman asenteellisen, matkaoppaan Liettua (Heiskanen-Lehtipuu-Puhakka) mukaan patsas on maailman ensimmäinen Zappa-muistomerkki. Vuonna 1995 pystytetyn muotokuvan on veistänyt Konstantinas Bogdanas, joka aiemmin tunnettiin neuvostojohtajien ikuistajana.

Kansallissankareiden ja arkkipiispojen patsasmassaan Zappa antaa mukavaa vaihtelua. Tiettävästi artisti ei koskaan vieraillut Vilnassa, mutta se on nähdäkseni sivuseikka. Ehkäpä tämä on juuri se oikea tapa muistaa vähintäänkin omaperäistä artistia. Yllättävä patsas yllätävälle muusikolle.


Patsas sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä Vilnan vanhan kaupungin keskustasta. Paikka ei sinänsä ole erityisen hohdokas: patsastolppa koristaa pientä parkkipaikkaa. Takana oleva aita on sen sijaan maalattu asiaan kuuluvan komein värein ja aihein.

Lisämausteensa kohteelle antaa viereisen tontin ruskean harmaa talo (kuva), jonka seiniä koristavat erinäiset reiät. Matkaopas valistaa ansiokkaasti, että talo oli toisen maailmansodan aikaan Gestapon päämaja ja reiät on tuotettu tuliasein. Zappa-pyhiinvaeltajat saavat patsaan äärellä myös maistiaisen paikallista sotahistoriaa.

"Dvidesimt litu!"

Otsikon osoittamaan kiukkuiseen kehoitukseen törmää, jos huonotuurisesti ajaa ilman lippua julkisilla kulkuvälineillä. Dvidesimt litu siis tarkoittaa maksettavan sakon määrää, eli 20 litaa. Allekirjoittaneen kukkaro keveni tämän verran kuluneella viikolla. Hieman taisi sykkeenikin nousta, kun pyylevä lipuntarkastaja huusi sakkosummaa.

Liputta ajelin lähinnä siksi, että paikallinen byrokratia raksuttaa opiskelijakortteja kovin hitaasti. Opiskelija-alennusta kuukauden bussikortista saa 80 prosenttia, joten vaihtomahdollisuudettomilla kertalipuilla ajelu alkaa jo rassata. Kuukausilippu maksaa 20 litaa opiskelijalle.


Suomen hintatasoon nähden nämä taksat ovat melkoslailla halpoja. Sakko tai kuukausikortti opiskelijalle maksaa täällä osapuilleen saman verran, kuin kaksi kertalippua Jyväskylässä. Bussit ja johdinautot (eli trollikat; kuvassa) ovat keskimäärin vanhoja, mutta tuntuvat kulkevan kohtuullisen hyvin. Myöhässä yleensä, mutta linjojen tiheys korvaa tätä puutetta.

Liettuan maailman suurin ostoskeskus

Akropolis onkin sitten Vilnassa. Ja se on ostoskeskus. Melkoisen suurikin kaiken lisäksi. Lieneekö talouslama verottanut asiakaskuntaa kovinkin. Viime lauantaina ryysis ei ollut valtava, vaikka alennusmyynnit olivat käynnissä. Aivan viihtyisä paikka, vaikka vaate- ja kenkäkauppoja sieltä lähinnä löytyi. Koristelultaan paikka oli edelleen turhankin jouluinen. Onneksi pukkeja ei ollut kuitenkaan liikkeellä.


Sunnuntaina oli sitten vuorossa vierailu Trakai:hin. Paikka on Liettuan vanha pääkaupunki vuosisatojen takaa. Trakain linna on komea ilmestys. Kesäsäillä varmasti vielä komeampi. Tällä kertaa harmaa ja märkä keli laimensi kokemusta. Linnaa ympäröivät järvet olivat vielä kirkkaalla jääpeitteellä varustetut. Joitakuita pilkkijöitä oli jäille uskaltautunut. Etelämpää tulleiden vaihtareiden mielestä kovin eksoottisia olivat. Ihmettelivät, että "mitä nuo tyypit tekevät jäällä". Luulivat jään ulottuvan pohjaan saakka.


Kuten kuvista näkyy, keli on ollut tasaisen harmaa. Välillä pikkupakkasta ja toisinaan vetisempää. Kuvassa (yllä) on Vilnan vanhan kaupungin muurien ja linnoitusten rippeitä. Näitä ja monia muita katuja ja kujia on tullut kierrettyä ahkerasti. Painokin on tainnut hieman pudota, kun jalkaisin olen paljon ollut liikkeellä. Julkinen liikenne kyllä kulkee, mutta asuntolalta ei pääse aivan yliopistolle asti perille. Parin kilometrin matka hoituu kävellen nopeimmin.

Kielimuureja, kirkkoholveja sekä zeppeliinejä

Täällä sitä nyt ollaan. Sään puolesta Vilna ei ole ollut kulttuurishokki. Pakkasta on riittänyt kaikkina kolmena päivänä reilut kymmenen astetta. Muitakaan shokkihoitoja en ole saanut tai tarvinnut. Perinjuurin mukavat mentorit tulivat lentoasemalle vastaan ja ovat olleet erittäin avuliaita.

Varsinkin asuntolalla mentorit ovat olleet tarpeellisia. Neljästä vastaanottovirkailijasta ja heidän esimiehestään kukaan ei puhu englantia. Tämä on kuitenkin ensisijaisesti vaihtareille tarkoitettu asuntola. Yliopistolla majoitustoimistolla sain ohjeet, kuinka ongelma ratkeaa: tarvitsee vain etsiä joku puolalainen, joka voi puhua henkilökunnalle venäjää. Kätevää.

Opiskelijakorttihakemus piti tehdä jostain syystä pankissa. Ja takuuvuokra täytyi toimittaa toiseen pankkiin. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun maksoin laskun käteisellä pankkitiskin äärellä. Paikallisen byrokratian ratasta sain maistaa lähinnä asuntohakemukseni suhteen. Olin avuton täyttänyt hakemuksen tekstaamalla. Eihän se niin käy: otettiin uusiksi tikkukirjaimin. Samalla toimitin virkailijan ohejeistuksella pienimuotoisen asiakirjaväärennöksen päiväämällä paperin viime marraskuulle.

Kaupunki on ensinäkemältä kaunis. Pitkä historia näkyy ajan patinana ja erilaisina tyylisuuntina. Kontrasteja kaupungista löytyy. Näppituntumalta joka toinen rakennus on restauroitu ja loput rapistuvat omaa tahtiaan. Kauhean iso kirkko tuntuu löytyvän joka korttelista. Ehtivätköhän nämä vilnalaiset käymään kaikissa hengenravintoa hamuamassa, vai ovatko ne vain turistien pällisteltävinä?

Neuvostoaikaiset betonibunkkerit erottautuvat selvästi. Tyylisuunta muiden joukossa: sosialistista realismia barokin kainalossa. Neris-joen ylittävää "vihreää siltaa" koristaa edelleen sosialistiset ihanneihmiset (kuva). Duunareita ja sotilaita tiirailemassa horisonttiin. Näitä ollaan kuulemma oltu moneen otteeseen kaatamassa. Tuskinpa historiaa pystyy unohtamaan pelkästään patsaita hävittämällä. Ja toisaalta mitäs pahaa siinä on jos muurari pylvästelee ylpeänä sementtilapio kädessä?

Suuntavaistoni alkaa jo parantua päivän käveleskelyn perusteella. Vanha kaupunki suurpiirteisesti sekä parin kilometrin päässä sijaitseva asuntola alkavat jo olla piirtyneinä päänsisäiselle karttakirjalleni. Tänään on aivan vapaa päivä. Taidan lähteä pienellä ekskursiolle kaupungin ytimeen ja samoin tein syömään. Paikallista perinneruokaa ovat muuten zeppeliinit, eli yleensä lihalla täytetyt perunat smetanakastikkeessa. Ensimmäisenä iltana niitä jo maistelemaan pääsin. Hyviä olivat, varsinkin kun matkapäivän päätteeksi oli hurja nälkä.

Lähdön aatonaattona: paperityöt tehtynä, pakkaus vaiheessa

Yleinen ja yhtäläinen tervehdys, ihmiset!

Vaihto-opiskeluni lähenee. Liettuan Vilna on kohteeni ja lähtöpäiväni ylihuomenna. Vielä on tekemättä joitain puhdetöitä, kuten pakkaaminen. Tavaramäärä karsiminen mahdollisuuksien rajoissa minimiinsä ei ole mieluinen urakka. Neljänkin kuukauden tavaratarpeen perinpohjainen ennakoiminen ei ole nähdäkseni mahdollista. Se, mikä ei mahdu mukaan tai unohtuu, on turhaa. Näin kai täytyy tulkita ja lohduttautua.

Ulkomaille siirtyessä myös paperitöitä saa tehdä melkoisesti. Turha kuvitellakaan lähtevänsä peräti Baltiaan ilmoittamatta siitä byrokraatille. Toisaalta kiltti byrokraatti lähettää opintotukea näitä tietoja vastaan, joten hänen mielenkiintonsa ruokkimiseen on helppo motiivi.

Opintosuunnitelman tekeminen oli yksi osio vaihtoapurahan saamisessa. Ennalta suunnittelu on tietysti perin järkevää. Muodollinen puoli oli sitten vähemmän älyllistä. Edellisen vuoden opetusohjelmien perusteella laadittuun suuntaa-antavaan suunnitelmaan hain leimoja ja allekirjoituksia kahdesta paikkaa yliopistolta. Tämän jälkeen suunnitelma kävi leimattavana Vilnassa ja palautui jälleen kauttani omalle yliopistolleni. Nyt olen muodollisesti pätevästi suunnitellut opintoni. Hyvä.

Matkavakuutukset ovat yksi kaski matkaajan kannossa. Puhtaasti markkinavetoisen vakuutusyhtiötoiminna tarkoituksenahan on kerätä vakuutusmaksuja ja olla maksamatta korvauksia. Tästäkin huolimatta otin matka- ja tavaravakuutukset, jotta voin nukkua yöni rauhassa. Jopa kuolemantapauksessa yhtiö korvaa vahingot.

Lentoliput kannattaa varata ajoissa. Oma lentelyni aikaistui sunnuntaiksi, koska maanantain lippujen hinnat enemmän kuin tuplaantuivat reilut pari viikkoa sitten. Oma moka. Toisaalta asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, ettei lentomatkailun hinnoittelu perustu mihinkään. Ei ainakaan kuljettuun matkaan, jota pidin keskeisenä muuttujana. Lentolippuja varatessaan voi ottaa erinäisiä vakuutuksia erinäisiä muuttujia varten. Esimerkiksi lentoyhtiön konkurssin varalta voi vakuuttaa matkansa. Tälle mielenrauhalle oli asetettu tällä kertaa yhdeksän euron hintalappu. Peukut pystyyn, ettei Finnair kaadu lähipäivinä, koska mielenrauha jäi ostamatta.

Tällaista blogi-soopaa on siis luvassa ainakin seuraavat neljä kuukautta. Koettakaahan kestää. Kirjoittelen taas seuraavan kerran...